Saaristolaivaston miehistö

Viaporin komendantti Augustin Ehrensvärd eritteli armeijan alaisuuteen kuuluvan saaristolaivaston miehistön kahteen ryhmään: omaan vakituiseen miehistöön ja lainattuun miehistöön. Vakituista miehistöä ylläpidettiin sekä sodan että rauhan aikana ja se oli vastuussa saaristolaivastosta. Lainattu miehistö puolestaan käskettiin sodan aikana vakituisten joukkojen vahvistukseksi. Saaristolaivaston oma miehistö koostui ruotulaivamiehistä, värvätyistä laivatykistöjoukoista, rulliin kirjoitetuista miehistä, kauppalaivoista rekrytoiduista kofferdilaivamiehistä, laivapojista, päällystöstä, luotseista ja kirvesmiehistä. Lainattu, ns. väliaikainen miehistö koostui puolestaan armeijan sotilaista, jotka saaristolaivaston aluksissa vastasivat pääasiassa soutamisesta. Jalkaväen sotilaat olivat tarpeellisia myös maihinnousuissa. Miehistön tarve vaihteli suuresti eri aikoina. Tähän syynä olivat muun muassa sodat, saaristolaivaston kasvu sekä uudentyyppiset, vähemmän miehistöä vaativat alustyypit.

Tykkisluuppien miehistö

Armeijan sotilaat muodostivat Kustaa III:n sodan aikana yli puolet saaristolaivaston miehistöstä. Jalkaväki- ja ratsuväkirykmenttien miehistä suurin osa oli kokemattomia merenkävijöitä, minkä takia heitä hyödynnettiinkin pääasiassa soutajina. Ruotsinsalmen taistelussa 1790 yhdessä tykkisluupissa palveli noin 40 armeijan sotilasta, jotka huolehtivat soutamisesta ja maihinnousuista. He saattoivat myös auttaa tykkien, nikhakojen ja peräsimen kanssa. Noin joka toisessa sluupissa oli lisäksi armeijan upseeri. Sluupin miehistö kokonaisuudessaan, vakituinen miehistö mukaan luettuna, koostui noin 50­-60 miehestä.

Olot tykkisluupeissa olivat ahtaat; 2,1 metriä leveät penkit oli tarkoitettu neljän soutajan istuttaviksi. Penkkien väliin jäi tilaa vaivaiset 0,74 metriä. Henkilökohtaisia tavaroitaan miehistön jäsenet saattoivat säilyttää penkkien ja sivujen väliin jäävässä tilassa, joka oli jaettu erillisiin laareihin. Upseerit käyttivät tavaroidensa säilyttämiseen perän kirstuja ja niiden kansia makuusijoinaan. Miehistölle ei avonaisissa sluupeissa ollut erityistä nukkumatilaa. Yöpyminen tapahtui maalla teltoissa tai talonpoikaistuvissa, joskus jopa soutupenkeillä. Miehistön ruokahuolto tykkisluupeissa hoidettiin erityisistä keittoveneistä tai valmistettiin saarilla. Yksi keittovene vastasi aina 4-5 sluupin ruokahuollosta. Ateriat koostuivat pääosin puurosta, herneistä, kuivatusta lihasta, suolasilakasta tai kuivatusta kalasta ja kovasta ruisleivästä. Joskus saatiin myös tuoretta ruokaa rannikoiden taloista. Juomaveteen sekoitettiin etikkaa, mikä paransi veden laatua. Päiväannoksina saadut tupakka ja paloviina olivat yleislääkkeitä erilaisiin vaivoihin.

Avonaisissa sluupeissa miehistö oli pitkillä soutumatkoilla täysin tuulen ja sateen armoilla eikä kerran kastuneita varusteita saanut helposti kuivattua. Ahtaissa ja kosteissa oloissa taudit levisivät nopeasti soutumiehestä toiseen. Tautien leviämistä oli vaikea ehkäistä puutteellisen hygienian takia. Horkkatauti ja ripuli olivat yleisiä sairauksia sluuppien miehistön keskuudessa. Sairastuneet ja taisteluissa haavoittuneet siirrettiin erityisiin sairasveneisiin, joista he mahdollisimman nopeasti siirrettiin maihin saamaan lisää hoitoa. Kunnollista hoitoa ei ollut maissakaan; miehet saattoivat joutua makaamaan paljaalla lattialla eikä välskäreitä tai tarvikkeita ollut riittävästi. Maissa sijaitsevat sairaalat, esimerkiksi Viaporin sairaala, täyttyivät nopeasti haavoittuneista ja tauteja sairastavista miehistä.

Asevelvolliset tykkisluuppien miehistönä 1808­-1809 -sodassa

1800-luvun alussa Ruotsin puolustuksen perustan muodosti vakituinen, pääosin ruotusotilaista muodostettu sotaväki. Joukkojen vähäisyyden vuoksi Ruotsin ylin johto päätti keväällä 1808 näiden vakituisten joukkojen lisäksi mobilisoida erityiset, yleiseen asepalvelukseen perustuvat joukot. Kaikki 18­­-25 -vuotiaat nuorukaiset kutsuttiin puolustamaan Ruotsia vakituisten joukkojen rinnalle. Myöhemmin ikä muutettiin kattamaan ainoastaan 19­­-25 -vuotiaat. Joukot muodostuivat noin 30 000 miehestä, joista arviolta 4000 palveli Ahvenanmaan ja Turun saaristossa soutajina, pääasiassa tykkisluupeissa, mutta osa myös suuremmissa kaleereissa.

Asevelvolliset saivat muutaman viikon koulutuksen. Kiväärejä ei riittänyt kaikille, miehet eivät myöskään saaneet univormuja, vaan joutuivat tyytymään omiin vaatteisiinsa. Lähtö kotiseudulta tapahtui kesä-heinäkuussa, joten monet olivat pukeutuneet hyvinkin kevyesti. Asevelvolliset eivät olleet varustautuneet olemaan merellä marraskuuhun asti. Kotiseuduilla toimeenpantiin vaatekeräyksiä palelevien sotamiesten hyväksi. Korkeammalla taholla suunniteltiin sotamiehille univormuja, mutta loputon yksityiskohtien muotoilu esti univormujen lähettämisen kylmästä kärsiville sotamiehille. Syy monien kuolemiin ei ollut vain puutteellinen vaatetus ja kylmyys, vaan myös sairaudet. ”Lantvärnsjukan”, joka oli yleisnimitys sotamiesten sairastamille taudeille, levisi nopeasti myös siviiliväestöön. Sotaretken aikana ruokahuollosta huolehtiminen oli usein hankalaa ja keittoveneillä oli vaikeuksia ehtiä ruokkia kaikkien tykkisluuppien miehistöt. Kurinpidolliset ongelmat olivat myös yleisiä tykkisluupeissa. Tottelemattomuudesta saattoi saada jopa kuolemanrangaistuksen, näitä ei kuitenkaan useinkaan pantu täytäntöön.

Nordman, Hans (toim.): Skärgårdsflottan, Falun 2000.

Malmqvist, Olle & Welander Larsson, Iréne: De oändligt förbannade sluparna – episoder från sjöstriderna mot Ryssland 1808-1809, Karlskrona 2008.

© 2013 Tykkisluuppi